Musiikkijuhlat Paraisilla

Eilen oli Ranskassa Fête de la musique, joka vastannee taiteiden yötä Suomessa. Toisin sanoen joka kadunkulma oli täynnä sekalaisia viheltelijöitä ja torveen puhaltajia, ja tavallinen kansa veti viinaa kadulla. Sopivasti ainoa sadepäivä pariin viikkoon osui juuri eiliselle, eikä minun siten tarvinnut nauttia tapahtumasta kuin kursorisesti.

Kävelimme ystäväni kanssa Bastillesta Louvrelle, ja se riitti. Pakko mainita, että näimme kuin näimmekin Mel C:n (kaikille niille jotka nyt miettivät kuka on Mel C, niin se on se sporttinen Spice Girl 90-luvulta joka ei tajunnut lopettaa ajoissa), joka esiintyi Bastillen aukiolla. Yritimme ohittaa väkivaltaista ihmismassaa joka oli fanittamassa kyseistä artistia, ja satuimme livahtamaan lavan takaa juuri kun supertähtösemme poistui lavalta. Ei ollut kummoinen näky. Niin ja vikan biisin (Tais olla "I turn to you", huolestuttavaa että tiedän) jälkeen Mel sanoi tuhansille faneilleen: “Je t’aime!” (kuvittele tähän ignorantti hölmön kuuloinen lausuminen)

Episodi oli sen verran vaikuttava, että muuta en nyt muistakaan. Ai niin, söin ehkä parhaan falafelvoileivän ever. Siinä oli munakoisoa ja hummusta ja tahinia ja kasviksia ja kastikkeita. Falafel-kioskien lisäksi Marais on täynnä homobaareja, ergo myös homoja. Eilen ne kaikki tanssivat villin seksikkäästi kadulla ja tunsin oloni vaivautuneeksi.

Vaikka idea tuollaisesta kansanjuhlasta on mielestäni hyvä, en voi ymmärtää ihmisten tarvetta kauheaan meteliin. Miksei musiikkia voisi soittaa hiljaa? Illansuussa yritimme etsiä viihtyisää terassia yhdelle oluelle, mutta sen lisäksi että paikat olivat tupaten täynnä, oli joka baarin liepeille pesiytynyt vähintään yksi alemman tason rokkibändi. Musiikin ystävänä en voi sietää melusaastetta, joten poistuin paikalta.

Muuten ei mitään uutta. Lauantaina viettänemme juhannusta Sceauxin puistossa Pariisin eteläpuolella ja yritämme saada risteilymiehistöä taas kasaan.